Lenkkeily on jurpoa puuhaa. Tämä tuli todistettua taas eilen, kun 12 viikkoa leikkauksesta tuli täyteen ja "pääsin" kuntoutuksessa uuteen vaiheeseen. Fyssarin ohje oli aloittaa kevyesti, ja ainakin matkan ja ajan puolesta niin tapahtuikin. Juoksin n. 40 minuuttia, ja liikuntaviraston erinomaisen karttapalvelun mukaan matkaa kertyi 6,5 kilometriä.
Toisin sanoen etenin vauhtia, jolla en karistaisi kannoilta edes samaa matkaa uivaa kiinalaista kansanjohtajaa.
Vettä satoi koko matkan, iPodin napit hajosivat jossain vaiheessa. Ekat kolme kilometriä sattui suunnilleen joka paikkaan kropassa paitsi leikattuun polveen. Sen jälkeen sain jonkinlaisen "flow:n" (BUHAHAA) päälle ja askel alkoi keventyä. Mietin maratoonia, en ryhtymisaikeissa vaan maallisen tuskan mittarina. Otin pohdinnan aiheeksi globaalin tuskan määreen ja päättelin sen saavuttavan huippulukemia vuosittain juuri niinä päivänä, kun juostaan suosituimpia maratoneja (New York, Berlin jne.).
Nyt - koettelemusta seuraavana päivänä - polvi on vain laimeasti kipeä. Reidet ja lonkat sen sijaan särkevät, mutta se johtuu varmasti muusta kuin leikkauksesta toipumisesta.
Lenkkeilyn lisäksi tai siis siitä huolimatta olen myös aloittanut erinomaisen suositeltavan elämäntavan. Venyttelen aamuisin. Jo viikon jälkeen olen havainnut, että n. 10 minuutin keppijumppa duunin punttiksella auttaa ihmeesti niska- ja hartiakipuihin sekä alaselän tiukkuuteen.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti